Sain kodin

Koti-ikävä

Ei tarvitse olla ajallisesti eikä matkallisestikaan pitkä etäisyys kodista kun koti-ikävä iskee. Lapsena se saattoi tulla jo naapurissa käydessä. Iän myötä kun seikkailuiden määrät ovat lisääntyneet niin myös tuo tunne on jäänyt taakse, tai se ei enää tule niin voimakkaasti esille. Eihän sitä nyt oikeasti aikuinen ihminen, varsinkaan mies, saa tunteilla, mutta, tässä ja nyt paljastan, että taannoin kun palailin etätöistä konttorille, niin huomasi tuon oudon tunteen hiipivän mieleeni; olisinpa kotona. Koti-ikävän tunne edellyttää sitä, että on jokin meille turvallinen ja tuttu paikka, johon tunteen tasolla kaipaamme. Näin maallisessa elämässä ei sellaista turvapaikkaa välttämättä ole ollut, eikä ole johon voisi paeta tai palata. Silti uskon, että tässä maailman ajassa taivaskaipuu lisääntyy.

Meillä kristityillä on hyvin luonnollista, jos tunnemme olevamme hieman kokoajan sellaisessa epämielyttävyyden tunteessa, jota voisi luonnehtia sanalla koti-ikävä.

Jeesuskin puhui tästä kodin puuttesta: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." (Matt. 8:20)

Toisessa kohdassa hän kyllä paljastaa, että kyllä hänelläkin on paikkansa tässä maailmassa:

Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän. (Ilm. 3:20)

Olemme hänen kotinsa jos avaamme häneelle sydämemme. Myös seurakunnassa tai toisten kristityiden kanssa voimme kokea taivaallisen kodin läsnäolon:

"Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt. (Matt. 10:40)

Luokaamme siis toinen toisillemme sellainen maanpäällinen koti, jossa voi välillä rentoutua, mene sunnuntaina kirkkoon ja nauti kotioloista.