Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimessa luonnollisia kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja unhottaa heti, millainen hän oli.
Jaak.1:23-24
Tämä on yksi Raamatun kohdista, jota olen miettinyt jo kauan, jo teinistä lähtien. Tähän päivään mennessä en ole kuullut tai lukenut yhdenkään saarnaajan selitystä tälle tekstille. Liekkö aihe nykypapeillemme hieman etäinen?
Olen kuitenkin ollut tunnistavinani itseni tuollaisen esimerkin kaltaiseksi mieheksi. En luultavastikaan kuulu niihin ihmisiin, jotka osaavat kuvailla jonkun tapaamansa henkilön ulkonäön niin yksityiskohtaisesti, että siitä saisi tunnistettavan kuvan aikaiseksi. Vaikka sitä tulee nykyäänkin vietettyä milloin käsienpesun tai parranajon yhteydessä usein ja pitkähkönkin ajan verran peilin ääressä, niin oikeastaan en muista minkä näköinen minä olen. Tosin pitää nyt hieman lieventää tätä päätelmää: en kuitenkaan pelästy joka kerta kun näen itseni peilistä, että kuka kumma tuo on. Eli tunnistan sieltä peilikuvani.
Mutta joo, tuo kohta Raamatussa on kyllä hieman haastava; millainen tuon kaltainen mies oikein on, en taida kuitenkaan kelvata esimerkkitapaukseksi.
Onko kyse jostain muistisairaudesta? En tiedä. Vai voiko joku olla niin välinpitämätön tai maallisten murheiden täyttämä, ettei tunnistaisi itseänsä. Ei tunnu tältäkään.
Olen kuitenkin kysellyt itseltäni, että olenko myös uskonelämässäni tuollainen kuulija-muttei-tekijä-tyyppi.
Ehkä tämän pelon siivittämän olen uurastanut monella tavalla ja monessa paikassa todistaakseni olevani myös tekijä.
Tämä Jaakobin kirjeen ensimmäinen luku sisältää myös muita, pohdittavia kohtia ja selkeästi suunnattu meille miehille ja ehkäpä erityisesti aviomiehille tai esimiehille, joilla on vastuullaan muitakin kuin vain oma itsensä.
Jos avaan tuota yllä olevaa jae paria vähän toisin. Yhtä vähän kuin on mahdollista, että olisi olemassa mies, joka unohtaisi komean partansa ja mahtavat lihakset (tai paremminkin niiden puuttumisen) peili ääressä vietettyään, niin yhtä epätodennäköistä on, että hän, jolle Jumala puhuu sanassaan ja joka ottaa ne vastaan, voisi sen jälkeen estää Jumalaa toteuttamasta niitä asioita, jotka hän haluaa meidän tekevän ja meidän kautta tapahtuvan.
Perustelen tämän väitteen tällä Raamatun kohdalla:
Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin.
Jesaja 55:10-11
Tämä on siis minun pohdintaa, tarkasta se!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti