Olen ollut koko ikäni sellainen kirkossakävijä. Lapsena kävin luonnollisesti vanhempieni mukana, ehkäpä useammin kuin muut ikätoverini, koska vanhempani olivat molemmat seurakunnan työntekijöitä. Mutta jo jonkin aikaa ennen rippikoulua aloin käymään siellä itsekseni. Minulla oli vakiopaikka urkuparvella.
Muistan kuinka tunsin suurta tuskaa kun jouduin tekemään suuren päätöksen ensimmäisen "oikean" työpaikkani takia. Miten suhtaudun kirkossa käymiseen, kun lehdet joita jaoin, piti jakaa myös sunnuntai aamuna.
Tässä olemme nyt joutuneet koko kansa ja kansakunnat tilanteeseen, ettemme olekaan päässeet normaalisti käymään kirkossa. Toki jumalanpalveluksia on voinut seurata eri kanavista ja täytyy "nostaa hattua" kaikille niille, jotka joko viran tai vapaaehtoisuuden pohjalta ovat jaksaneet meille jakaa Sanaa.
Olen kuitenkin pohtinut mitä minä eniten kaipaan kirkonmenoista. Monet ovat tärkeitä ja jopa välttämättömiäkin, yhdessä olo, laulut, esirukoukset ja tietenkin Pyhä Ehtoollinen, mutta nostan kuitenkin "ykköseksi" yhteisen synnin tunnustuksen.
Jotkut tahot ovat ehdottaneet, että sen voisi jättää pois kokonaan ja jokainen voisi hiljaa mielessään "tunnustella" syntejään, mutta minä ole ehdottomasti eri mieltä. Kyllä sitä tulee päivittäin tunnettua oman virheellisyytensä ja kelpaamattomuuden, mutta se mikä tekee tuosta yhteisestä synnin tunnustuksesta niin tärkeän ei ole se oma tunnustus vaan se mitä siitä seuraa. Synninpäästö.
Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.
1.Joh. 1:9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti